Sudenkorennon singahdus

Marjo Pitko
Pieni projekti
Meän Kulman
ArtBox Galleria
15.8.-6.9.2026

Marjo Pitko on nimennyt näyttelynsä Pieneksi projektiksi, jossa hän käsittelee keskeneräisyyttä ja sen sietämistä. Minusta se on aika hurja teema ja ihana nimi; ei mitään suurta ja mahtipontista. Työelämässäkin keskeneräisyyden sietäminen on usein vaikeaa, jotenkin sitä haluaa, että asiat tulevat valmiiksi ja ne saa pois – sekä silmistä että mielestä. Muistan kun eräs Tornion kaupunginjohtajista sanoi minulle, että nyt sinun pitää vain oppia sietämään keskeneräisyyttä, sitä tämä työ on.

Marjo Pitko Pieni projekti -näyttelyn avajaisissa. kuva: Jukka Tarkiainen

Taiteessa usein arvostetaan viimeisen päälle suunniteltua, valmista, loppuun saakka hiottua. Taiteessa on helppo toistaa sitä mitä osaa, luoda siitä tavallaan brändi, varsinkin jos se myy. Vaikka oikeasti polkee paikoillaan. Mutta sanopa jollekin, että teoksesi ovat ihanan keskeneräisiä tai että näyttelyssäsi näyttää nyt olevan välikauden teoksia, saat ikuisia vihamiehiä (kokemusta on!).

Yleensä kaikkiin tiedotteisiin lisätään lauseet: taiteilija on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä sekä Suomessa että ulkomailla, on osallistunut lukuisiin ryhmänäyttelyihin, teoksia on kaikissa merkittävissä suomalaisissa kokoelmissa, mutta myös ulkomaisissa kokoelmissa. Lukekaa Marjo Pitkon viisi sivua pitkä ansioluettelo, voitte todeta nuo usein toistetut lauseet, mutta myös paljon muuta.

Marjo Pitko asuu ja työskentelee Perämeren, Kemijoen ja Jokisuun leikkauspisteessä. Valokuvissa hän dokumentoi ympäristöään, taidegrafiikassaan hän kuvaa ehkä eniten vettä ja veden luomia maisemia, muistoja. Grafiikan teoksissa aihe on usein pitkälle abstrahoitua, niissä on monia kerroksia, tasoja. Maalaukset ovat usein abstrakteja maisemia, mutta nyt myös kasveja, oikeastaan esittäviä teoksia.

Muistan, että Pitkon (silloin Hyttinen) näyttelyssä Torniossa vuonna 2013 oli keskiössä vesi ja jätteet. Hän oli kuvannut jätehuoltofirman pihaa ja sen jätekasoja. Jätteet tekevät näkyväksi ja saattaa tietoisuuteen hyvinvoinnin ja kulutuksen häviämättömän ja kasautuvan kääntöpuolen, sen pursuavat rauniot ja materiaaliset yhteen puristetut röykkiöt. Ilmastohuoli ja ympäristöasiat ei ehkä vielä silloin ollut ”in” kuvataiteessa, Marjo oli edellä aikaansa! Taiteen keinoin voidaan kertoa asioita, jotka ovat piilossa. Sillä tavalla taide on poliittista. Marjo teki kuitenkin teokset omaan tyylinsä ja kirjoitin silloin, että hän estetisoi roskan.

Kun katsoo Marjo Pitkon Pientä projektia, huomaa, että kaikki teokset liittyvät luontoon, saman voi todeta myös teosluettelosta. Suomessahan aina törmää ajatuksen suomalaisten erityisestä luontosuhteesta. Meitä pidetään luontokansana ja luontoon menoa pidetään yhtenä ihmisen hyvinvoinnin tukipilarina. meillä kerrotaan tavallisesti luontoilun aineettomista seurauksista, kuten hyvä mieli, rentoutuminen ja verenpaineen lasku, mutta usein mietin, että mitä niin sanottu luontosuhde on? Tietysti jokainen meistä voi kuvitella luontosuhteensa haluamallaan tavalla. Minulle metsä on hyötyä, marjoja ja sieniä. Mutta myös inhottavia itikoita, pelottavia käärmeitä, oksiin kompastelua ja eksymistä. Joillekin toisenlaista hyötyä: metsä on talousmetsää, harvennuksia, hakkuita ja avohakkuita, myöhemmin puunjalostusta. Metsästystä, erällä oloa. Kirjailija Anni Kytömäen mukaan suomalaiset haluavat raivata ja kitkeä luontoa. Tarvitsemme metsiä, mutta ne eivät tarvitse meitä.

Entä vesi? Marjo Pitko sanoo, ettei häntä metsät niin kiinnosta, mutta vesi. Hän asuu ja työskentelee veden äärellä, On Perämeri ja Kemijoki ja jokisuisto. Hän sanoo, että veteen ei väsy.

Klassisen filosofisen käsityksen mukaan vesi on yksi neljästä alkuaineesta. Vanhempien myyttien mukaan sekä maa että ihminen ovat syntyneet luomattomasta alkumerestä. Pyhät lähteet, kaivot, virrat, järvet ja meret välittävät maagisia voimia, ylläpitävät elämää, vihkivät aikuisuuteen ja lahjoittavat hedelmällisyyden. Myös Kalevalassa maa, niemet, luodot, rannat syntyvät veen emosesta.

Nobel-runoilija Joseph Brodskylle (1940–1996) vesi on "maailman tärkein tyylikeino", ajattelulla, käsialalla, tunteilla on veden rakenne, ja mekin olemme osaksi vettä. Brodskyn mukaan vesi on ajan hahmo, siitä nousee uusi annos, uusi kupillinen aikaa.

Veden äärelle pääsystä käydään edelleenkin sotia, vesi voi tuhota ja siihen voi hukkua. Vesi liittyy siis elämään ja kuolemaan.

Minun on jotenkin vaikea katsoa vain tätä Marjo Pitkon näyttelyä, koska sen läpi näen monta muuta hänen aiempaa näyttelyään, joihin minulla on ollut ilo tutustua, ja paria olla itsekin järjestämässä. Ja onhan tässä tilassa yhtä aikaa Rajapinta -näyttelyssä Marjon kolme valokuvaa.

Mutta mitkä tai mikä tässä näyttelyssä viittaa tulevaan? Sitä en ole aivan varma, sillä taiteessahan mennään kohti tuntematonta päämäärää. Aiheina uutta ovat sudenkorennot, linnut, lintukala, punainen väri? Symbolisoiko sudenkorento muutosta, uudistusta, kevyttä kasvua? Singahdus ilmaan, lento kohti uutta. Opettaako korento päästämään irti ja sopeutumaan elämän virtaan keveästi? Onko sudenkorennon nimessä kyse sudesta vai suvesta?

Aiheena lumme, vesikasvi, vedenkukka, on ollut jo aikaisemminkin, vuonna 2024 lumpeet olivat veden päällä (keraaminen reliefi, teos 12.), nyt lumpeet ovat pääosin pinnan alla, ne ovat saaneet voimakkaan punaisen ääriviivan (teokset 8. ja 20.). Pitkon lintukalat ovat enemmän lintuja kuin kaloja, mutta oikeasti lintukala on kalalaji. Lintukalat ovat keraamisia reliefejä, mutta minulle ne näyttäytyvät ikoneina, kuten keraamiset Herbaariotkin (vuodelta 2024). Näyttelyssä on myös kaksi luontoalttaria; ollaan siis pyhien kuvien äärellä, mutta myös suomalaisille pyhän asian: luonnon.

Näyttely alkaa ja päättyy Muistin vesimaisemaan. Voi pohtia onko maisema jotain sellaista, jota havainnoimme vain oman kokemuksemme kautta? Vai maailma, jota ei ole ollut havaintoa ennen? Tekeekö havaintomme luonnosta vasta "maiseman"?

Kaikissa kokemuksissa -visuaalisissakin - kieli on olennainen osa kokemusta: ajattelemme kielikuvin. Luovuus on myös muistamista. Muisti työstää katsottua, kosketettua.

Kuvassa näyttelyn arvioija Katriina Pietilä-Juntura (vas.) sekä taiteilija Marjo Pitko (oik.) Kuva: Jukka Tarkiainen

Näen jotenkin Marjo Pitkon teokset Eeva-Liisa Isomaan (s.1956) ja Markku Heikkilän (s. 1959) teosten välissä, He ovat kaikki esteetikkoja, heidän juurensa ovat pohjoisessa samoin kuin heidän teostensa juuret ovat pohjoisen maisemissa. Mutta he huitelevat omiin suuntiinsa. Isomaan tuotannossa pohjoisuus näkyy. Ainakin minulle tuttuina paikkoina: Tornionlaakso, Aavasaksa ja Väylä. Heikkilällä ja Pitkolla pohjoisuus on jossakin, en oikein tiedä missä ja miten se näkyy.

Katriina Pietilä-Juntura, FM