Kolmosen kolmen naissukupolven ketju, köyhyys ja hoiva

Anu Kolmonen - Paperijumalat, 2026

Anu Kolmonen: Paperijumalat
Aviador. 298 s, 2026.

Anu Kolmonen. Kuva: Jukka Tarkiainen

Kustantajan mukaan Kolmonen kirjoittaa kaltaisistaan moninkertaisessa marginaalissa elävistä ihmisistä. Köyhyyttä, syrjäytymistä, sairauksia ja osattomuutta kuvaillaan sisältä käsin, Kolmosen omasta kokemuksesta.

”Ei kenenkään elämä ole pelekkää kurjuutta. Mie pyrin rakentammaan vahavan ristiriijan kauniin kerronnan, värikkäijen henkilöijen ja raskaitten tapahtumien välile. Kerron semmosesta elämästä, minkä tiijän ja tunnen ja minkälaista mie ittekki elän.”

Kirja on siis autofiktiota, vaikkei kustantaja sitä sanaa käyttäkään. Eli omaelämäkerrallinen romaani, ainakin niiden lukuisten haastattelujen perusteella, joita Kolmosesta on eri medioissa ollut. Autofiktio on nykyisin aika parjattu termi ja sillä kuvataan usein naisten kirjoittamia teoksia. Mutta autofiktiota on ollut niin kauan kuin on ollut kirjallisuutta ja minusta tuntuu, etten ole muuta lukenutkaan kuin autofiktiota - koska en lue historiallisia romaaneja enkä scifiä - aina James Joycestä Christer Kihlmanin kautta Pentti Saarikoskeen, Pirkko Saisioon ja Anja Snellmaniin, vain joitakin mainitakseni.

Omasta elämästä kirjoittavia kehotetaan usein menemään kohti häpeää ja haavoittuvaisuutta, suuntaamaan mahdollisimman herkille ja kipeille alueille. Kolmonen menee, muttei kipeästi eikä ahdistavasti, vaan huumorilla ja lämmöllä. Jotenkin nauratti tai oikeastaan itketti, kun teoksen päähenkilö menee ostamaan tarjouspelargonioita haudoille erikoiseuroilla, keräilykappaleilla, jotka ovat arvokkaampia kuin tavalliset kaksieuroset. Muttei saa pelargoneja, erikoiseurot eivät kelpaa, kokee nöyryytyksen kassalla ja sekä päähenkilöä että lukijaa alkaa itkettää.

Seitsemän isotätiä, seitsemän kasvattajaa

En tiedä, oliko Kolmosella oikeasti seitsemän lapsetonta isotätiä, kirjan päähenkilöllä, nimettömällä, ainakin on. He kasvattavat päähenkilön. Lukua seitsemän pidetään onnenlukuna ja itsekin tarkastan aina esim. arpajaislistasta, että onko numero 7 vielä vapaa. Viikossa on seitsemän päivää ja maailmassa on seitsemän maanosaa, antiikissa seitsemän ihmettä. Suomalaisessa kansanperinteessä luku seitsemän tunnetaan myös valehtelijan lukuna. No sehän kaunokirjallisuuteen sopii hyvin.

Tädit ovat teoksessa riemastuttavia ja minun piti välillä tarkistaa, että mikä numero se olikaan kommunisti, mikä korea punahuuli, mikä numero sokeutui jne. Kirjan luvut on numeroitu nollasta seitsemään ja sitten jatketaan luvulla kuusi ja lopetetaan nollaan. Hätkähdin, kun aloin lukea kirjaa, että ensimmäinen luku on nolla, kirjoitettuna. Ajattelin, että sillä luonnehditaan päähenkilöä ja alkoi ahdistaa. Mutta onneksi niin ei ollut.

Taapelitaivaassa Kolmonen kirjoitti päähenkilöstä kolmannessa persoonassa, hänestä. Paperijumalissa lukuun kuusi saakka toisessa persoonassa, sinusta. Sitten luvussa kuusi persoona muuttuu ensimmäiseen persoonaan, minäksi. Hän ja sinä etäännyttävät, mutta minän käyttö luo intiimin, välittömän ja subjektiivisen yhteyden lukijaan.

Tyhjyys tulee taloon

Päähenkilön huusholliin muuttaa Tyhjyys. Ajattelen heti, että varmaan joku mies. Mutta ei, ihan tyhjyys vain, joka on monelle meistä tuttua. Änkeää samaan sänkyynkin. Mutta välillä Tyhjyyden silmiinkin kihoaa kyynel, kun lukee Paperijumalien päätöksiä. Tyhjyys jotenkin inhimillistyy ja personoituu, puhuu itsestään 1. persoonassa. Päähenkilö kysyy Tyhjyydeltä, että miksi tulit, kuka sinut lähetti, minä en ainakaan kutsunut. No Työelälaitoksen muutoksenhakulautakunta hänet lähetti. Eihän kukaan yksinään kestä toistuvia hylkääviä päätöksiä. Tyhjyyshän se onkin hyvää seuraa tuossa tapauksessa, mutta valitettavasti monelle tuttua.

Paperijumalat

Paperijumalat ovat siis tämä kasvoton virkahenkilöarmeija, joka tehtailee kielteisiä päätöksiä, milloin työkyvyttömyyseläkkeestä, sairauspäivärahasta, vammaistuesta, eläkeläisen hoitotuesta. Katoavat lakipykälien, ja asetusten taakse, mutta oikeasti uskon, että heidän tekemisiensä ohjeistukseen on sisäänkirjoitettuna: leikatkaa, leikatkaa, kielteisiä päätöksiä, rahaa tarvitaan muualle.

Hyvähän näitä kielteisiä päätöksiä on tehtailla, kun palkka juoksee koko ajan. Heidän kaikkien pitäisi lukea tämä Anu Kolmosen kirja ja miettiä, miltä päätökset tuntuvat siellä toisella puolen pöytää. Ja meistä lukijoista. Kumman puolelle lukija kallistuu, Paperijumalat, miettikääpä sitä! Usein sanotaan, että he tekevät vain työtään. No minusta tosi huonosti ja huolimattomasti, perehtymättä. Täyttävät lomakkeitaan ja ovat itseensä tyytyväisiä. Aivan samoin nämä vanhuushuollon ihmiset arviointilomakkeineen. Niitä päähenkilö joutuu äitinsä omaishoitajana täyttämään, ilmeisesti kolmen kuukauden välein. On arvioitava äidin toimintakykyä. Päähenkilö miettii, miksei kysytä, mistä äitisi saa iloa, mitä teette yhdessä? Pukiko äitisi ensimmäisiin tanssiaisiin crimplene- vai pumpulimekon? Mikä on muistoista rakkain ja miksi?

Kirjoita kevyttä rakkaushömppää, ei mitään ahdistavaa

Pahimpia ovat kuitenkin ”ystävät”, jotka syyttävät päähenkilöä itse aiheuttamastaan tilanteesta, yksi sanoo, että olet valinnut monta kertaa väärin. Toinen kehottaa kirjoittamaan rakkaudesta, kevyttä hömppää, sehän myy. Ei mitään ahdistavaa. Ja kevyt rakkaushömppähän myy. Ylen Kulttuuriykkönen teki siitä vastikään ohjelmankin. Sitten on myös eroottinen naiskirjallisuus, sellainen on Lapistakin ilmestynyt ja siitäkin on tehty oma ohjelmansa Ylen Kulttuuriykköseen.

Yksi ”Ystävä” sanoo, että havittelet mun miestä ja mun paikkaa. Kuvittelet olevasi parempi äiti kuin minä.

Sole niin justiinsa

Kolmosen kieli on Peräpohjolan murretta, mitä hän kirjoittaa. Se on lähes samaa, kuin oma kotikieleni ja äitini kieli. Olemme kuitenkin kasvaneet eri joen varressa, minä Väylän ja hän Kemijoen. Ja murteessakin on eroja, Meillä vokaalit tulevat h:n jälkeen pitkinä, heillä lyhyinä. Mutta sanat ovat samoja, ja palauttavat minulle mieleen paljon sanoja, joita olin jo unohtanut ja joita äitini käytti. Kolmonen käyttää murretta hyvin, valikoiden, eikä se uuvuta. Joskus kun puhuttua kieltä lähes litteroidaan, sitä on mahdoton lukea. Varsinkaan, jos ei murretta tunne.

Myyttiset linnut lentävät läpi teoksen

Kolmonen kirjoittaa: Öisin tulevat linnut: lapinpöllöt, tikkoja monta lajia, riekot, mustarastaat, varikset, harakat, kuukkeli ja korppi, kanahaukka. Ne laskeutuvat talon katolle hiljaa, niin etten herää.

Suomalaisten uskomukset linnuista liittyvät hyvin usein arkipäiväisiin asioihin. Hyviin ja pahoihin enteisin, riitoihin ja kuolemaan.

Seitsemäs täti sanoo: lapinpöllöhän se mie. Minusta huvittavaa on, että muualla pöllö on viisas lintu, mutta meillä sitä vastoin tyhmä, "ihan pollö". Ja itse käytän tosinaan sanontaa: se on ihan pöllöpää. Suomalaisissa tarinoissa ei myöskään ole arvostettu pöllön ulkonäköä.

Yhtenä aamuyönä päähenkilö herää pamahdukseen. Se ei ole muistisairaan äidin aiheuttamaa, vaan ikkunaan on lentänyt lapinpöllö, ikkunaan on tarttuneet valkoiset sulat. Mutta pöllön rinta nousee ja laskee maassa, pöllö ei kuollut. Päähenkilö nukkuu sitten hyvin, tavallaan pöllön vieressä, vain seinä välissä, tuuletusikkuna auki; hengittävät samaa ilmaa.

Päähenkilö kokee olevansa sosiaalilokki. Paperijumalien kirjallisista päätöksistä hän tekee lintuja, mustarastaita. Kirjallisuudessa ja mytologiassa mustarastas symboloi useimmiten rajatilojen ylittämistä, valon ja pimeyden tasapainoa sekä sisäistä heräämistä. Koska se on väriltään sysimusta, mutta laulaa poikkeuksellisen kauniisti ja kirkkaasti, se kantaa mukanaan voimakasta vastakohtien symboliikkaa.

Käen kukunnan määrästä lasketaan yhä elinvuosia, ja yksi tädeistä kieltääkin hätääntyneenä päähenkilöä laskemasta käen kukunnan määrää.

Päähenkilö toteaa tuntevansa niin huonosti lintuja. Höpö höpö, hyvin tuntee. Minä puhun vain pikkulinnuista, Satu Hassi yleislinnuista.

Lähemä Pykeihjan

Kirjan loppu on jotenkin riemastuttava, karnevalistinen ja vähän maagiseen realismiin kurkotteleva. Äidin säästämillä ruumisarkkurahoilla vuokrataan iso asuntoauto kuukaudeksi ja lähdetään Norjaan, poimimaan valkoisia simpukoita, katsomaan/etsimään Bengtiä ja vähän hurvittelemaan. Välillä syödään herroiksi, otetaan listalta kalleinta Suomen puolella hiihtokeskuksessa.

Mutta oliko se Bengt?

Katriina Pietilä-Juntura, FM

Pykeijan-reissulle otetaan seitsemän kiveä mukaan, auton takaikkunalle. No ovat linnunmunia. Kun päähenkilö ja hänen äitinsä ovat takaisin kotona, kotitalon katolla istuu seitsemän erilaista lintua. Takaikkunan kivet ovat kuoriutuneet.

Minusta hyvän kirjan yksi merkki on se, että löydän siitä jotakin itsestäni, ajatuksen, teon, tunteen, sanonnan. Äitini sanastoa, tapoja. Mutta se ei yksin tee kirjaa hyväksi, tarvitaan muutakin. Esimerkiksi se, että teksti on vivahteikasta, rytmikästä ja tyylillisesti hiottua, kirjailijalla on tunnistettava oma ääni tai tuore näkökulma käsiteltyyn aiheeseen ja että aihe on tässä tapauksessa ajankohtainen.

Paperijumalat täyttää nämä kaikki kohdat. Minua ei pyydetty antamaan tähtiä. Annan ne kuitenkin. Annan kaikki tähdet taivaalta.

PS. Minulla on kuusi enoa.

Katriina Pietilä-Juntura, FM