Näyttelyarvostelu: Gränsyta | Rajapinta

Rajapinta  | Gränsyta -näyttely Meän Kulmassa 15.8. - 4.10.2026

Katriina Pietilä-Juntura

Anonyymin arvioinnin perusteella jury valitsi Rajapinta -näyttelyyn kaksitoista taiteilijaa tai taiteilijaparia, jotka ovat Leena Holmström, Ia Könni, Ilma-Sofia Kuismanen, Pirjo Nykänen, Piiakka, Mariliina Valkama, Noora Ylipieti & Heikki Vastiala, Vilma-Julia Myller, Marjo Pitko, Janne Saarinen ja Pirita Oikarinen. Juryn muodostivat ruotsalainen kulttuurijohtaja, kuraattori ja Konsthall Tornedalenin perustaja Gunhild Stensmyr sekä suomalainen valokuvataiteen asiantuntija, kuraattori ja Suomen valokuvataiteen museon entinen johtaja Asko Mäkelä.

Anonyymi arviointi tarkoittaa sitä, etteivät juryn jäsenet saa tietää teosten tekijöiden nimiä tai muitakaan tietoja, vaan valinnat tehdään teoskuvien perusteella. Myös juryn valinta itsessään on kiinnostava; onneksi Meän Periferia ei valitse paikallisia museo- tai galleriatoimijoita eikä paikallisia taiteilijoita juryyn. He nimittäin kaikki tuntevat toisensa ja näin ollen sillä olisi vaikutusta valintoihin. Nyt kun juryläiset valitaan alueen ulkopuolelta, teos- ja taiteilijavalinnat ovat kiinnostavampia ja yllättäviäkin, sekä myös ns. harrastajataiteilijat pääsevät mukaan. Taiteen ammattilaisuutta ei ylikorosteta, kuten museot ja galleriat tekevät, vaan aidosti rikotaan rajoja.

Ilahduin, kun kahdestatoista näyttelyyn mukaan valitusta taiteilijasta tunsin ennestään vain neljä.

Leena Holmströmin Olennot kiven iholla 2 -teoksessa ollaan kuin matkalla Tuonelaan tai jonnekin tuonpuoleiseen. Liitänkin teoksen suomalaiseen mytologiaan. Se luo jonkinlaisen hiljaisuuden tunnelman.

Ilma-Sofia Kuismanen: Everything was beautiful and nothing hurt. Akryyli sekatekniikka kankaalle 2026 Kuvaaja: Jukka Tarkiainen

Ilma-Sofia Kuismasen teoksessa minua jäi askarruttamaan teoksen nimi “Everything was beautiful and nothing hurt”. Se on kuuluisa sitaatti yhdysvaltalaiskirjailija Kurt Vonnegutin vuonna 1969 ilmestyneestä romaanista Teurastamo 5, jossa kyseinen teksti lukee hautakivessä. Lause tiivistää romaanin teemoja sodan järjettömyydestä, traumasta ja kaipuusta rauhaan tai lohdutukseen. Sitä käytetään usein yleisenä elämänohjeena, tatuointina tai kulttuuriviittauksena. Lause löytyy myös Anja Kaurasen romaanista Sonja O kävi täällä. Siinä se on kirjoitettu suomeksi muotoon ”Kaikki oli kaunista eikä mikään tehnyt kipeää?”, mutta Kauranen on lisännyt lauseen loppuun kysymysmerkin.

Ia Könni: Yksinäisyys=turva
Lyijykynä ja sametti akavrellipaperille 2014-26.
Kuvaaja: Jukka Tarkiainen

Minun on vaikea löytää yhtymäkohtaa Vonnegutin lauseesta ja Ilma-Sofia Kuismasen maalauksesta. Minusta Kuismasen teos assosioituu paremminkin edesmenneen taidegraafikko Juha Tervon grafiikan vedokseen We are happy family. Siinä imelät pastellisävyt kertovat kaameasta perhe-elämästä, kuten Kuismasen kakkukekkeritkin; ollaan pupunaamarit päässä, ei ehkä niin kepeissä bileissä ja onko pulloissa myrkkymaljat?

Ia Könnin Yksinäisyys = turva -kuvasarjan teokset kiinnittivät huomioni heti ensimmäisellä näyttelykäynnillä. Tosin en silloin huomannut, että teosten materiaalina on sametti sekä lyijykynä, vaan katsoin niitä kauempaa ja luulin grafiikaksi. Ajattelin, että upeita teoksia, vihdoinkin grafiikassa musta on mustaa, eikä hailakkaa harmaata. Mielestäni vain Pentti Kaskipuro on onnistunut tekemään mustasta mustaa grafiikassa. Se on taito. Könnin teokset eivät kuitenkaan ole grafiikkaa, eikä musta ole mustaa, vaan viininpunaista samettia ja lyijykynäpiirrosta.

Könni on tehnyt näyttelyssä mukana olevia teoksiaan kahdentoista vuoden aikana ja silti ne muodostavat yhtenäisen sarjan. Tummaa ja pelottavaa on paljon, mutta turvassa ollaan, ihan yksin. Tulee mieleen entisen Oulun hiippakunnan piispan Samuel Salmen juuri ilmestyneet muistelmat, joiden johdannossa Salmi pienenä poikana itkee pöydän alla lohduttomasti, mutta kuitenkin kokee olevansa turvassa ja miettii, miten voi olla yhtä aikaa niin yksin ja silti turvassa. Näitä emerituspiispan pohdintoja lukiessa mieleeni nousi heti Könnin teossarja, joka on koskettava ja hieno.

Vilma-Julia Myllerin teos Sinikodvaine on monen risteyksessä. Ehkä siinä yhdistyvät Karjala ja Tornionjokilaakso, karjalan kieli ja meänkieli, sininen ja vihreä. Päivä muuttuu illaksi, mutta vielä hetki viivähdetään sinisessä. Sininen hetki on aina kaunis ja lyhyt. Kaunis on tämä maalauskin.

Pirjo Nykänen, entinen kemiläinen, on pitkän matkan taiteilija. Näyttelyluettelossa sanotaan, ettei hänen maalauksissaan juurikaan ole ihmisiä. Muistan kuitenkin Nykäsen korona-ajan digitaalimaalaukset ihanista henkilöistä, joita ilmestyi someen lähes päivittäin. Löysin niistä monista itseni ja ystäviäni. Ostinkin niitä. Teokset olivat hurmaavia ja humoristia ihmisten kuvia; yksin tai kaksin tuplalakanoissa.

Ensin ajattelin, että nyt Nykäseltä näyttelyssä oleva iso Tupla lakana -maalaus ei toimi, kun näin sen vain läheltä, mutta kun tyhjässä galleriassa pääsin kauas, näin miten hieno se on. Sitten saatoin tarkastella yksityiskohtia lähempää. Kaikki kolme Nykäseltä näyttelyssä olevaa teosta (Yksin, Kaksin ja Tupla lakana) ovat hienoja ja pehmeitä akryylimaalauksia. Rajaa tai rajapintaa en niistä oikein löydä.

Pirita Oikarisen kolmea Sinfonia, Vapaus ja Muutos -maalausta kun katsoo, tuntuu, että olen nähnyt samanlaisia satoja, enkä löydä niistä minkäänlaista syvyyttä enkä rajapintoja. Aivan kuin Sinfonia -teos palaisi keskeltä puhki.

Marjo Pitko: Gränsvägar - Tunturi - Kesäjuhla
Valokuva, satiinivedos 2026.
Kuvaaja: Jukka Tarkiainen

Marjo Pitkon valokuvasarja Rajatiet - Gränsvägar, tuo minulle mieleen edesmenneen brittikuvaajan Martin Parren teokset. Parr nousi julkiseen tietoisuuteen kuvatessaan työväenluokan kesänviettoa New Brightonin rannalla ja muuallakin Brittein saarten rannikolla. Parr on ajankohtainen tällä hetkellä Suomessa, onhan hänen teoksiaan esillä Oulussa PLAY Fotografiska Tallinn X Oulu2026 -näyttelyssä. Parrilla on ollut Suomessa muitakin näyttelyitä, muistini mukaan Aineen taidemuseossakin 1980-luvun lopulla. Hän toimi myös vierailevana professorina Taideteollisessa korkeakoulussa (nyk. Aalto yliopisto) vuosina 1990–92.

Pitkon aihemaailma on selkeästi rajattu amerikanrautojen harrastajiin ja klassikkoasuntovaunujen keräilijöihin. Käydäänpä myös tunturissa kesäjuhlissa, ei suinkaan öykkäröimässä, vaan hillitysti käyttäytyen saamelaisissa juhla-asuissa. Jos Parr räväyttikin työväenluokan rähjäisen rantaelämän päin Margaret Thatcherin pläsiä, Pitko tekee asian hillitysti ja kuvaa tyylikkäästi ja esteettisesti  amerikanrautoja ja asuntovaunuja. Pitko ei ihaile tai halveksi, toteaa vain, että tämmöistäkin on.

Janne Saarinen: Nesteilmiö
Akryyli ja hiekka kankaalle 2025
Kuvaaja: Jukka Tarkiainen

Janne Saarisen maalaukset Osat ja Nesteilmiö ovat myös hienoja. Ne ovat selkeästi maalauksia. En missään nimessä ajattele niitä vaikeasti sanoitettavien ajatusten visuaalisena ilmaisuna. Ajattelen niitä ihan vain maalauksina, olkoonkin niissä mukana myös hiekkaa. Nyt kun kotona katson teoksia kännykältä, ei tulisi mieleenikään, että nämä ovat akryylimaalauksia. Ajattelisin ennemmin guassi-, öljy- tai jopa temperamaalauksiksi. Värit ovat hienostuneet, eikä varsinkaan Nesteilmiössä ole kovaa kontrastia. Teosten värimaailmasta tulee mieleen toinen nuori taiteilija, Tommi Pasanen, mutta myös Markku Keräsen viimeaikaiset temperamaalaukset, joissa hän on maalannut Hailuodon valoa. Nesteilmiössä minusta vesi suihkuaa ja myös Osat -teoksessa voin nähdä tippuvia, läheltä kuvattuja tai suurennettuja vesipisaroita.

Mariliina Valkaman teokset Porkkanapiiri ja Varistele puu hopeoitas ovat kuvansiirtoja erilaisille pinnoille. Teoskatalogissa on näiden töiden kohdalla jälleen ylevää pohdintaa kasvien ja ihmisten yhteiselämästä. Kasvithan ovat kahden maan kansalaisia, maan päällä ja alla, mutta senhän me toki tiedämme. Juuret voivat olla paljon isommat maan alla, kuin maanpäällinen kasvi on. Porkkanapiirissä on keskellä stereokuva, jota en hoksannut, koska näköongelmistani johtuen en näe stereokuvia. Varistele puu hopeitas on hieno, kaksiosainen teos, tai oikeastaan sen yläosan voi tulkita triptyykiksikin. 

Heikki Vastiala - Noora Ylipieti:
Lupiiniefekti, 2025
Videoperformanssi, MP4-tiedosto, 02:23
Kuvaaja: Jukka Tarkiainen

Vastiala-Ylipieti duon Lupiiniefekti on napakka mustavalkoinen videoteos, jonka kesto on reilut kaksi minuuttia. Siinä yhdistyvät teknologia (ääni, joka on äänitetty hylätyssä teollisuushallissa) ja luonto, tosin vieraslaji lupiini. Lupiineihin on kytketty kontaktimikrofonit ja kun lupiineita koskettaa, ne tuottavat kopsauttavan äänen. Ajattelen tuota ääntä, jonka lupiinit tuottavat ja ajattelen sitä huolta, jonka tuo vieraslaji on meille tuottanut. Emme kaipaa tuota kopisevaa ääntä, emmekä lupiineja luontoomme.

Pirjo ”Piiakka” Österholmin Tulevaisuus -teos on iloisen naivistinen. Siinä näkyvät kirkkaat värit ja valoisa tulevaisuus. Teos tuo mieleen rajakaupunki Tornion, jossa ihan Ruotsin ja Suomen valtakunnan rajan tuntumassa sijaitsevassa liikenneympyrässä on Elina Söderströmin veistos Kihlaus. Melko lähellä sitä, Nordbergin möljällä sijaitsee Pekka ja Teija Isorättyän uroslohi eli Kojamo -veistos. Joen kivistä ei onneksi muodostu muuria Suomen ja Ruotsin välille.

Piiakan toisessa Raja rakkauden -näyttelyteoksessa näen ehkä sulautumista ja sukupuolirajojen liukenemista. Miesoletetulla on kukkakimppu kädessä ja jos puun runko onkin koivun, sen oksat näyttävät enemmän havunoksilta. Ne ovat puun toiselta puolen jo kuihtuneet ja toisella puolella vielä vihreitä. Jos sukupuolet sulautuvat yhteen, niin myös eri puulajit.

Silja Rantanen kirjoittaa Moderneja taiteilijoita - Taidehistoriaa omin silmin -kirjassaan, että hän etsii taideteoksista energiaa. Sitä ei Rantasen mukaan voi korvata nokkeluudella, käsityöllä eikä teknologialla. Hänen mukaansa taideteoksen energisyys ei riipu teosten aiheista. Taidetta ei pitäisi jättää katsomatta siksi, että aihe on vieras, koska yhtä hyvin tututkin aiheet voivat jättää kylmäksi.

Nykyaikaisessa taiteen tulkinnassa taideteoksiin sovelletaan mitä erilaisimpia asioita niiden ulkopuolelta. Se, mitä tapahtuu teosten sisällä osien kesken, jää vähälle huomiolle, kun taideteos suhteutetaan sen syntyhistoriaan, aatesuuntauksiin ja tieteisiin. Ne, joille taide ei ole tuttua, heijastavat teoksiin taidetta tutumpiin aiheisiin liittyviä odotuksia. Taidehistorioitsijat etsivät teoksista ennalta valittuun näkökulmaan sopivia aineksia, koska nykyhetki suosii sellaista lähestymistapaa.

Silja Rantasen mukaan nykytaiteelle leimalliseen temaattiseen näyttelysuunnitteluun (jota tämäkin näyttely edustaa!) sisältyy riski, että taiteen lumo katoaa. Minua ei häiritse temaattisuus, vaan muodikkaat kuraattorikierrokset ja Artist talk -tapahtumat. En koskaan mene niihin, koska en halua kuulla, mitä taiteilija on tarkoittanut teoksellaan. Enemmänkin olisin kiinnostunut kuulemaan toisen taiteilijan arvion siitä, onko tavoitteisiin päästy tai ylipäätään, miten toinen taiteilija katsoo toisen teoksia ja arvioi niitä. Taideteoksia pitäisi katsoa yksitellen, omin silmin.

Katriina Pietilä-Juntura

Rajapinta  | Gränsyta -näyttelyn osalta en kaikkien teosten osalta ymmärrä, miten mikäkin liittyy teemaan. Toisten teosten osalta teema on itsestään selvä. Näin on esimerkiksi Pirjo ”Piiakka” Österholmin, joka muuten on ainoa taiteilija Ruotsin puolelta, sekä Marjo Pitkon ja Mariliina Valkaman teosten kohdalla. En tiedä, onko teemaa pakko taideteoksista löytääkään. Kokonaisuus on kuitenkin mielenkiintoinen ja voin todeta, kuten sosiaaliopin itseopiskelija Kirsi Kunnaksen Sosiaaliaoppia -nimisessä lastenlorussa puhelinluetteloa selaillessaan: “Onpa ihanan monta / ihan tuntematonta!” (Tiitiäisen pippurimylly, 1991, Wsoy).

Minulla melkein nousevat niskakarvat pystyyn, kun taiteilijat tai heistä kirjoittavat kertovat taiteilijan tutkivan, prosessoivan, pohtivan ja tarkastelevan kaiken maailman hienoja asioita. Joskus tekisi mieli kysyä, että missä se näkyy. Muistan, kun nyt jo edesmenneeltä taidemaalari-ystävältäni Sinikka Tuomiselta tiedusteltiin hänen teostensa syntyprosessia. Tuominen  vastasi, että “en koskaan pohdi sellaista, mä vaan maalaan”. Minun nähdäkseni hän tutki teoksissaan silmuja, värejä, luontoa ja muotoja. Kirjallisuudesta tai muista taustavaikuttajista kysyttäessä Sinikka vastasi lukeneensa lapsena ja nuorena paljon Aku Ankkaa.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva museonjohtaja (FM) Torniosta.