Näyttelyarvostelu: Meän Jäljet

Meän jäljet -näyttely on ristiriitaisen karnevalistinen otanta Meän Periferian jäsenistön teoksista

teksti: Anu Kolmonen, kuvat: Jukka Tarkiainen


Marraskuun kymmenes. Sataa vettä, vaikka lunta luvattiin. Lämmintä viisi astetta. Takakesä. Kemi näyttää tänään juurikin siltä, miltä se monien mielikuvissa näyttää; masentuneen ihmisen mielenmaisemalta. On harmaat kadut, kerrostalojen ravisseet julkisivut, kylmä sade ja tuuli, ikuinen kemiläinen tuuli. Puistokatujen paljaiksi piiskautuneet koivut ja lehmukset. Kulkijat sateenvarjojen alla, sinisten, punaisten, vihreiden ja mustien. Mustien.

Marraskuinen harmaus. Vasemmalla alhaalla Anu Riestola - Draken, 2026

Mutta. Sen sanan jälkeen harvoin tulee mitään hyvää. Kemin marraskuussapa tulee. Nimittäin auringonlaskut, herrajumala! Ilta illan jälkeen sisäsatamassa mereen putoavan, palavan auringon ympärillä loimottavat liekit. Aatteen väriset, kaikissa punaisen sävyissä, sellaisissakin, joita ei saata edes kuvitella. Ylimaallisen kauniit sävyt, taatusti jotain pahaa povaavat.

Ja vielä toinenkin mutta, mereen putoavaa aurinkoakin painavampi; nämä sateenvarjojen alla kulkevat. Kemiläiset. Jotka ovat ottaneet Meän Periferian omakseen, liittyneet yhdistyksen jäseniksi sankoin joukoin ja osallistuneet tapahtumiin innokkaasti. Meän jäljet -jäsennäyttelyn avajaisissa lokakuun lopulla vieraita oli 140. Sataneljäkymmentä! Tammikuussa vasta kaksi vuotta täyttävällä kulttuuriyhdistyksellä on jäseniä jo 83.

Taiteilijoita Meän Jäljet -näyttelyn avajaisissa

Meän Kulma -galleriassa parhaillaan olevassa Meän jäljet -näyttelyssä on juuri nyt esillä 93 teosta neljältäkymmeneltäkahdeksalta jäseneltä. Jokainen yhdistyksen jäsen sai tuoda näytille haluamansa teokset, enintään kolme kappaletta. Uusia teoksia lisätään sitä mukaa, kun ne menevät kaupaksi. Valtaosa teoksista on myytävinä. Neljä on jo myyty ja uusia teoksia vaihdetaan näyttelyn kuluessa esille muutenkin.

Näyttelyssä on kuvataidetta, veistoksia, keramiikkaa, valokuvia, digitaidetta, videoinstallaatioita, korutaidetta, tekstiilitaidetta, kokeellista muotia, runoutta, osallistavaa taidetta ja kirjallisuutta. Avajaisissa kuultiin lisäksi Madia-yhtyeen laulajan Klaudia Rantalan eteeristä äänimatkaa Markku Juntikan eksperimentaalisen kitaroinnin säestämänä. Lisäksi avajaisissa koettiin Elina Kannelsuvannon spokenword -runoesitys.

Madia-yhtyeen laulaja Klaudia Rantala ja kitaristi Markku Juntikka

Elina Kannelsuvanto

Meän Periferian jäsenistöstä valtaosa on kuvataiteilijoita, mistä johtuen näyttelyn kuvataiteen tekotavat ovat moninaisia ja ennakkoluulottomia. Perinteisten piirustus- ja maalaustekniikoiden lisäksi esillä on ilahduttava kirjo veistotaidetta; hopeavalua, intarsiatekniikkaa, keramiikkaa, puuveistoksia ja sekatekniikoita, joissa surutta yhdistetään käpyjen suomuja, lampaanvuotaa, metallia, villalankaa, oksia, kuivakukkia, vaneria, juurakoita, huopaa, pronssia ja metyyliselluloosaa. Pelkästään taidegrafiikan tekniikoista edustettuina ovat syanotypia, carborundum, monotypia, solarigrafia, etsaus, akvatinta ja mezzotinto.

Hengästyttääkö? Listausta lukiessa kyllä, näyttelytilassa ei. Meän Kulma -gallerian reilut kaksisataa neliötä on jaettu intiimeihin sokkeloihin väliseinillä ja verhoilla. Lisäksi teokset on naitettu tai vähintäänkin paritettu keskenään onnistuneesti.

Parituksesta esimerkkinä mainittakoon Tiina Nolten keramiikkateos Kanisteri (2026), jonka vastinparina toimii Sanna Haimilan kankaalle maalaama öljyväri-, pastelli- ja öljypastelliteos Asetelma (2023 -2026). Nolten Kanisteri kommentoi öljyteollisuustuotannon aiheuttamia pysyviä muutoksia planeettamme ilmastoon ja ympäristöön, kun taas Asetelma syntyi Haimilan halusta maalata muuta kuin ihmistä. Pyrkimyksestä lopputulokseen, jossa maalaus olisi ensisijainen tarinaan nähden. Yhdessä Kanisteri ja Asetelma muodostavat riemastuttavan dialogin, jonka pohjavirta on kuitenkin surumielinen ja sävyltään tumma. Teosten samankaltainen muotokieli ja värimaailma saavat katsojan pohtimaan, ovatko taiteilijat kenties tunteneet toisensa ja työskennelleet yhdessä. Tuskin. Sen sijaan teosten yhteneväisyys ja ristiriitaisuus kertonee syvempää tarinaa samassa ajassa elävien taiteilijoiden, tai ylipäätään ihmisten ja ajatusten samanlaisuudesta. Meissä kaikissa on enemmän samaa kuin eriä.

Tiina Nolte - Kanisteri, 2026 ja Sanna Haimila - Asetelma, 2023–2026

Päivi Karhun teos Kuoritaan (2008 ja 2026) on kookas öljy- ja akryylimaalaus kankaalle. Teos on ekspressiivinen ja leikittelevä. Karhun kertoman mukaan välillä täytyy kuoria vanhoja jälkiä pois saadakseen uutta tilalle. Kuoritaan -teoksen Karhu on toteuttanut maalamalla vanhan päälle uutta ja jättäen osan aiemmasta maalauksesta näkyviin. Teoksen tunnelma on paitsi leikkisä, mutta myös melankolinen. Toisaalta kuorittavat, pyöreät asiat, olkoon ne sitten vaikka perunoita tai appelsiineja, leijailevat ilmassa kevyesti ja iloisesti, mutta kuorijan kasvoilla läikehtivät violetit varjot ja katse on luotu alas. Jos pitäisi valita yksi teos, jossa tiivistyy koko Meän jäljet -näyttelyn ristiriitainen karnevalismi, se olisi tässä. Yhtä lailla kuin ilman pimeyttä emme näkisi valoa, emme ilman surua kokisi myöskään iloa. Kuoritaan tuntuu kertovan ajastamme jotain hyvin oleellista, koska eikö se pohjimmiltaan kuvaakin ihmisen ykseyttä, yksinäisyyttä ja kaipuuta yhteyteen?

Päivi Karhu - Kuoritaan, 2008 ja 2026

Elisha Ofori Bamfon An Experimental Sustainable Fashion Artwork (2026) on kokeellinen muotiluomus, joka tutkii kestävyyttä, kiertotalouteen perustuvaa muotia, kulttuuri-identiteettiä sekä jätteen muuntamista uutta merkitystä ja arvoa kantavaksi. Edelleen pysytään ristiriitojen ytimessä! Bamfo yhdistää teoksessaan jätteitä ja muotia ja tekee sen ennakkoluulottoman rohkeasti, lähes röyhkeästi, konventioista täysin piittaamatta. Ja juuri se tekee Bamfon teoksesta riemastuttavan. An Experimental Sustainable Fashion Artwork on epäilemättä huippumuotia, mutta kun teosta tarkastelee lähemmin, sen huomaakin olevan silkkaa roskaa; muovipusseja, tölkkien avausrinkuloita, rikkoutuneen peilin sirpaleita, tekokukkien muovisia terälehtiä ja suuriin, läpinäkyviin taskuihin tungettuja kangastilkkuja. Ylt´ympäriinsä varoituskuvia, -kolmioita ja -tekstejä; “WARNING! To avoid danger of suffocation, keep this bag away from babies and children.” Monitulkintaista, monimielistä ja -kielistä, mutta samalla sanoin kuvaamattoman kaunista. Jotain uutta ja ihmeellistä, jonka katsomiseen ei väsy. Vahvasti kantaaottavaa ja ehdotonta. Mutta minkä puolesta ja mitä vastaan?

Elisha Ofori Bamfo - An Experimental Sustainable Fashion Artwork, 2026

Saara Hallikainen-Kuulan guassityö Mille alettais (2024) ja Misha del Valin öljyvärimaalaus Alumni (2026) ovat fyysiseltä kooltaan pikkuruisia, mutta sisällöltään ja tunnelmaltaan suuria. Päällekkäin aseteltuina ne vaikuttavat muodostavan ajallisen jatkumon, jossa Mille alettais teoksen lapsihahmot ovat varttuneet aikuisiksi Alumni -teokseen tultaessa. Ihmismieli näet on sellainen, että se pyrkii rakentamaan siltoja sinnekin, missä niitä ei todellisuudessa ole. Nyt näiden kahden teoksen välillä leijuu kysymys elämästä, että mitä mahtoikaan tapahtua lapsuuden ja alumniuden välillä, että mistä onkaan valmistuttu ja milloin, millainen oli elämä. Molemmat teokset kysyvät paljon, mutta vastaavat vähän. Ne tuntuvat hatarilta muistoilta, jonkinlaisilta haavekuvilta tai kangastuksilta, joista ei ihan enää saa kiinni. Kasvojen piirteet unohtuvat ja hämärtyvät ajan saatossa, mutta tunnelma pysyy ja hahmot. Hymyt, syksy ja pehmeä, varovainen valo, ihmisten hohto.

Saara Hallikainen-Kuula - Mille alettais, 2024 ja Misha del Val - Alumni, 2026

Meän jäljet -näyttelyssä on Marja-Leena Hyväriseltä esillä kolme kookasta ja muotokieleltään hulvatonta sekatekniikkaveistosta Saalis (2016), Sydänkäpy (2016) ja Matkalla etelään (2016). Teoksissa yhdistyvät ainakin puu, huopa, pronssi ja metalli. Hyvärisen pitkä ura kuvataideopettajana lasten ja nuorten parissa on epäilemättä vaikuttanut hänen runsaaseen ja hauskaan muotokieleensä. Saalis -teoksen lohi on tehty sembramännystä, josta Hyvärinen kertoo ennen valmistetun merenkulkuvälineistöä puulajin kestävyyden vuoksi. Samalla lohi on vahva paikallinen symboli, joka kantaa länsipohjalaisille monenlaisia merkityksiä, surua ja menettämistäkin. Myös Hyvärisen oma sukutausta liittyy vahvasti lohenpyyntiin. Hyvärisen käsissä sembramänty on muuntunut nykyajan loheksi, joka ui muistoista taidegalleriaan, Meän Kulman paraatipaikalle, suureen ikkunaan, kadun varteen parkkeerattujen autojen viereen. Symboliikkaa siinäkin.

Marja-Leena Hyvärinen - Saalis, 2016

Vesa Ilola on kemiläislähtöinen luovan alan moniottelija, jonka työskentelyn keskiössä ovat sanat, osallistaminen ja yhteisöllisyys. Ilolan runoteos Olet liha, jota olen odottanut on täysi-ikäisille tarkoitettu halun, seksuaalisuuden ja väkivallan teemoista ammentava suorasanainen läähätys, jota Ilola itse nimittää ”kuudessa osassa kulkeviksi henkäyksiksi”. Hämmentävää ja toisaalta huvittavaakin on se, että runoteos on sijoitettu nurkkaan vähän kuin häpeämään, tai ainakin edes pikkuisen piiloon. Sanathan tietysti ovat miekkoja ja Meän Periferiassa sanataiteilijat vielä toistaiseksi paitsiossa. Ilolan runoteos toki on suorasanaisuudessaan vahva. Ehkä tulkitsen sitä turhan omakohtaisesta perspektiivistä, mutta luen Ilolan teosta ensi sijassa sekä ikääntymisen pelkona että mahdollisuutena. Toisaalta Olet liha, jota olen odottanut -runoteoksen ajankohtaisin arvo saattaa löytyä sen julkeasta ja avoimesta flirttailusta tekoälyn kanssa; mikä onkaan sallittua ja mikä ei? Ja miksi niin, muka? Ajatusten kehä kiertyy tässä kohtaa väkisin vahvojen sanojen ja häpeänurkan herättämiin moralistisiin teemoihin.

Vesa Ilola - Olet liha, jota olen odottanut, 2026

Ympyrä sulkeutuu vain alkaakseen alusta.

Meän Jäljet 20.12.2026 saakka
to - pe 13 – 19 ja la - su 11 – 17,
Meän Kulma, Nahkurinkatu 9, 94100 Kemi

Meän Periferia Ry

Taiteilijalähtöinen kulttuurialusta, joka elvyttää Meri-Lapin kulttuuriympäristöä ja vahvistaa taiteen edellytyksiä.

https://www.meanperiferia.com
Seuraava
Seuraava

Näyttelyarvostelu: Kätkö - Gömma - Stash