Taiteilijan suurin ongelma on, että millä tulee toimeen
Anu Riestola on kuvataiteilijaksi syntynyt, kasvanut ja opiskellut tuplamaisteri
Teksti & kuvat: Anu Kolmonen
Kuvataiteilija Anu Riestola Meän Kulman Artbox-galleriassa Sus siunakkoon -yksityisnäyttelynsä keskellä.
Anu Riestolalle maalaaminen on henkinen prosessi, johon liittyvät olennaisesti kysymykset toimeentulosta, asemasta ja taiteilijana olemisen ehdoista. Artbox-galleriassa tehdyssä haastattelussa Riestola puhuu naistaiteilijuudesta, luokasta, kuvataiteen arvostuksesta ja siitä, miksi maalaaminen on välttämätöntä.
”Jos ei pääse maalaamaan tai laittamaan töitä esille, tulee hirveän huono olo.”
Eletään kesäkuun ensimmäistä ja kuvataiteilija Anu Riestolan Sus siunakkoon -yksityistaidenäyttelyn viimeistä viikkoa. Meän Kulma avaa ovensa yleisölle vasta parin tunnin päästä, joten vielä on hiljaista. Avajaisiltana 15.5. talo oli täynnä väkeä; samaan aikaan avattiin viereiseen galleriaan jurytetty Kosketus-näyttely.
Ovella hymyilemme. Riisumme takit naulakkoon ja kysyn, valokuvataanko heti vai juodaanko ensin kahvit. Riestola huokaa, että ensin kahvit. Lähtiessä tuli kiire, eikä hän ehtinyt meikkaamaan. Sydänjuuriaan myöten visuaaliselle kuvataiteilijalle huoliteltu ulkonäkö on tärkeä. Mutta asialla on myös syvempi merkitys.
”Ei yhtään haluttaisi olla surkea naistaiteilija, joka syö homeista leipää eikä saa edes toimeentulotukea ja mieskin lähti nuoremman matkaan.”
Nauramme ja nyökytän. Ymmärrän ja luulen, että kuka tahansa tässä ajassa taiteilijuudella elantonsa hankkiva, erityisesti nainen, ymmärtäisi.
Kiipeämme rappuset yläkertaan, istahdamme pöytään vastakkain, kaadan kahvia kahteen kuppiin ja Riestola levittää pöydälle meikkipussinsa sisällön. Luontevasti jatkamme naistaiteilijuudesta, millaista se on? Vai onko taiteilijuudessa sukupuolella merkitystä?
”Naistaiteilijoilla on vaikeampaa kuin miehillä. Taidekouluissakin on miehiä paljon vähemmän kuin naisia, silti miehet otetaan enemmän tosissaan. Miestaiteilijoista halutaan luoda neromyyttejä. Naisista vähemmän puhutaan neroina. Me naisetkin nostamme miehet tikun nokkaan. Välillä herkuttelen sellaisella ajatuksella, että miten voisi luoda itselleen mielenkiintoisen ihmisen brändin kuvataiteilijana. Voisi olla sellainen anti-Kalervo Palsa, jetset-luksusmuijataiteilija, ei olisi surkeaa ja ankeaa vaan aivan överi, seksikäs, sähäkkä, rikas, vähän tuhma, mielenkiintoinen ja jännittävä.”
Entä onko taiteilijuus luokkakysymys? Riestola on taiteen sosiologian opinnoissaan perehtynyt tutkimuksiin kuvataiteilijoiden taustoista. Lisäksi hän on gradussaan haastatellut kuvataiteilijaopettajia.
”Työväenluokasta ponnistetaan harvemmin kuvataiteilijaksi, koska tulot ovat niin epävarmat. Akateemisista taustoista tulevat vanhemmat tukevat usein taloudellisesti ja henkisesti taiteen opiskelua ja kannustavat siihen. Duunarivanhemmat pääsääntöisesti haluavat lapselleen pysyvän, turvallisen palkan. Nyt kun on vielä tulossa näitä kaikkia sosiaalipoliittisia uudistuksia, korkeakouluihin ollaan säätämässä lukukausimaksuja ja opiskelijoilla on tosi tiukkaa taloudellisesti, niin mennään yhä enemmän siihen, että vain paremmin toimeentulevilla on varaa korkeakoulutukseen, puhumattakaan kulttuurialan ammateista, muistakin kuin kuvataiteilijan. Näin tausta vaikuttaa jo siihen, mitä ylipäätään pidetään edes mahdollisena. Minäkin halusin valokuvaajaksi tai kuvataideopettajaksi siksi, koska pidin kuvataiteilijuutta mahdottomana omalla kohdalla.”
Riestola haluaa maalauksillaan koskettaa katsojaa ja rakentaa teoksista omia sisäisiä maailmojaan.
Simossa peruskoulunsa käynyt Anu Riestola oli jo lapsena luokan paras piirtäjä. Riestolan isä oli peltiseppä ja ilmastointiasentaja, joka rakensi itselleen kaksi taloa. Isän esikuvan myötä Riestola oppi arvostamaan rakentamista siinä määrin, että haaveili lapsuudessaan arkkitehdin ammatista. Äiti oli luokanopettaja ja harrastajataiteilija, joka maalasi abstrakteja teoksia. Kotona puhuttiin kuvataiteesta ja äiti vei lapsia taidenäyttelyihin.
”Me käytiin Sara Hildenin taidemuseossa Tampereella, kun olin yksitoista. Olin ihan täpinöissäni, kun näin Kimmo Kaivannon isoja silkkipainotöitä. Italiaan äiti vei minut, kun olin neljätoista. Kävimme Firenzessä Uffizin galleriassa ja Venetsiassa. Vasta myöhemmin tajusin olevani aika etuoikeutettu. Ei kaikkia neljätoistavuotiaita viety Italiaan.”
Riestola kertoo, kuinka nykyisen hallituksen aikana suhtautuminen kulttuuriin on muuttunut negatiivisemmaksi.
”Kulttuurista on tehty luksushömppää ja valtion apurahoitusta vähennetty. Entistä suurempi osa tappelee samoista säätiöiden apurahoista. Kuvataidetta ei juurikaan osteta Suomessa, varsinkaan Lapissa. Sitä pidetään niin vieraana.”
Samaan aikaan sosiaaliturvaa on huononnettu. Heikentävät sosiaalipoliittiset päätökset vaikuttavat suoraan pätkätyöläisiin, joihin kuvataiteilijatkin usein olosuhteiden pakosta kuuluvat.
”Kuvataiteilijat ovat ihan pahnanpohjimmaiset kulttuurityöläiset, koska esim. muusikothan voivat mennä esiintymään. Kuvataiteilijoilla on myös oman jaksamisen kanssa haasteita, koska ei ole työaikaa, vaan aina on tavallaan töissä. Ja kuitenkin samaan aikaan joutuu todistelemaan, että minäkin saan olla olemassa, vaikka yritän tulla toimeen kuvataiteella. Kuvataiteilijan sosiaalinen status on huono, jos ei ole rahaa, eikä voi tehdä mitään. Ulkopuolisuus on rankkaa. Aina ei ole varaa tehdä edes kuvataidetta eli työtänsä.”
Miksi Anu Riestola kuitenkin maalaa?
”Elämä on valintoja ja elämä on rajallista. Kun on 20 vuotta aktiivista elinaikaa jäljellä, ei voi loputtomiin keksiä uusia ammatteja itselleen. Koen olevani vapaa maalausprosessin aikana. Se on matka, joka tuo suunnatonta tyydytystä. Nautin materiasta. Maalaaminen on paljon henkisempää kuin ihmiset kuvittelevat, siinä on mukana metafyysistä ulottuvuutta, riemua ja löytämistä prosessin aikana, aivan suunnatonta iloa.”
Ennen kaikkea Riestola haluaa kuvataiteellaan koskettaa ihmisiä.
”Pala minun psyykettä on jokaisessa työssä. Taiteen esille asettaminen on itsensä arvostelulle asettamista ja jos ei sitä tee, ei voi kehittyä kuvataiteilijana.”
Entä millaisia toiveita, vaikka utopioitakin, Anu Riestolalla olisi kuvataiteilijoiden aseman tai kuvataiteen arvostuksen parantamiseksi?
”Toivon, että kuvataiteilijat saisivat kansalaispalkkaa, kun työskentelyapurahat kiven alla. Toivon myös, että tunnustettaisiin kuvataiteilijoiden tuottama henkinen hyvinvointi ja sen myötä taiteilijoiden sosiaalinen status kohentuisi. Unelmoin myös, ettei tarvitsisi tapella Kelan tai työvoimatoimiston kanssa siitä, että kuka saa tehdä ja mitä, eikä tarvitsisi pelätä joutuvansa kadulle. Ja että ihmiset löytäisivät kuvataiteilijoiden työhuoneille ja hoksaisivat, että sieltä voi ostaa teoksia, eikä sitä pidettäisi niin kaukaisena tai elitistisenä. Toivoisin, että yhdessä taiteilijoiden kesken ilman portinvartijoita lähdettäisiin edistämään kallista ja aikaa vievää kansainvälistä vientiä, koska ulkomailla taiteelle olisi ostajia.”
Lopuksi kurkataan kristallipalloon. Miltä näyttää kuvataiteilija Anu Riestolan tulevaisuus?
”Haluaisin suuntautua ekspressiiviseen ilmaisuun enemmän. Toivoisin että töihini pystyisi uppoamaan samalla tavalla niin kuin vaikkapa Reidar Särestöniemen teokseen Kullerojänkä. Että teokseni olisivat niin kuin omia maailmojaan.”
Riestolan kasvoilla läikähtää ilkikurinen hymy.
”Olisi mahtavaa, jos olisi joku taiderangaistussiirtola, koska taiteen tekemiseen on vaikea keskittyä arjen haasteiden keskellä. Tai taidenunnaluostari, koska taiteen tekeminen parhaimmillaan lähentelee uskonnollista tai henkistä hurmiota.”
Totta! Se olisi mahtavaa. Hymyilemme haaveelle hiljaa yhdessä.
Anu Riestolan näyttely Sus siunakkoon Meän Kulman Artbox-galleriassa 15.5. – 7.6.2026
Näyttely
Sus siunakkoon
Taiteilija
Anu Riestola
Paikka
Meän Kulma / Artbox-galleria
Aika
15.5.–7.6.2026
Lisätiedot
Kuvataiteilijamatrikkeli
Yhteys
anuriestola@gmail.com
